Pienen tytön joulu 

Oli joulukuinen lauantaipäivä, nainen seisoi pihalla ja kuuli kuinka kappelin kellojen ääni kuului jostain kaukaa. Hänen mieleensä muistui kesäinen lauantai runsas vuosi sitten, silloinkin kappelin kellot soivat ja ne soivat hänen isälleen, joka nukkui pois äitienpäivän aamulla, isä pääsi äidin luo.

Naisella tuli hirveä ikävä isää, hänen poskelleen vieri kyyneleitä ja hän vajosi muistoissaan vuosikymmenien taakse erääseen jouluun. Hän oli pieni tyttö ja odotti joulua kovasti, hän oli toivonut pukilta kaunoluistimia ja oli niistä maininnut isälle ja äidille. Tähän asti hän oli luistellut sellaisilla niin kutsutuilla ”suhareilla” Ne oli isä hänelle tehnyt. Ne olivat sellaiset, joissa oli sahanterä laitettu väärinpäin sellaisiin puisiin pohjiin ja sitten ne oli naruilla sidottu kiinni huopikkaisiin.

Nyt tyttö oli varma että pukki toisi hänelle oikeat kaunoluistimet, sellaiset kuin naapurin tytölläkin oli. Jouluaatto koitti ja isä lähti aamulla kuusta hakemaan, tyttö odotti innolla sen koristelemista, vaikka eihän siinä paljon ollut koristelemista, jokunen hopeanauha, kynttilät ja karamellit, mutta kaunis se oli. Tuli ilta ja tyttö kävi isän ja äidin kanssa saunassa ja sitten syötiin ja sen jälkeen isä lähti pukkia vastaan, ” että pukki osaa tulla meille eikä eksy” sanoi tytön isä. Hetken kuluttu, kun tytön isä oli lähtenyt alkoi kuistilta kuulua kopinaa ja sieltähän se pukki jo tulikin, tytölle tuli paha mieli kun isä ei ollut kotona kun pukki kävi. Kun tyttö katsoi paketteja, niin samassa isä tuli kotiin ja ihmetteli,” että joko se pukki ehti käydä, tuli varmaan toista tietä kun missä hän oli vastassa.” Tyttö huomasi että ei hänelle ollut sellaista pakettia missä olisi voinut ne luistimet olla. Hän avasi paketit, pettymys oli suuri, itku siinä tuli silmään, eikä yhtään lohduttanut mollamaija, joka oli tosi hieno, eikä villasukat ja lapaset ja mitä muuta pientä hän sitten saikaan. Isä koetti lohduttaa tyttöä, että ei pukilla ollut varaa, ainakaan tänä vuonna antaa sellaisia luistimia ja sinä tyttö luistelet niin hienosti noilla minun tekemilläni ja olet kaunein luistelija, minkä isä on nähnyt. Sanat saivat kyyneleet kuivumaan ja tyttö kapusi isän syliin, joka oli maailman paras paikka pienelle tytölle.

Sitte oli vielä edessä se luistelupäivä naapurin tytön kanssa, miten tyttö kehtaisi mennä, kun oli tullut leuhkittua niistä kaunoluistimista ja nyt menisi taas vanha ”suharit” jalassa. Tyttö meni reippaana ja muisti isän sanat ja oli ylpeä niistä luistimista jotka hänen isänsä oli hänelle rakkaudella tehnyt ja ajatteli vielä mennessään, että ei naapurin tytön isä osaa tehdä yhtä hienoja kuin hänen isänsä. Ei se aina niin hienoa ole jos saa kalliita ja kaupasta ostettuja, kyllä oman isän tekemät on paljon paremmat, näin tyttö ajatteli kun hän Tapaninpäivänä käveli pellon jäälle ja sanoi naapurin tytölle, että hän oli juksannut, ei joulupukki ollut luvannut luistimia hän oli kuvitellut koko asian. Hauskaa heillä oli eikä naapurin tyttö yhtään kiusannut, vaikka tytöllä ei kaunoluistimia ollutkaan.

Nainen havahtui, hänen oli kylmä ja kyynel oli jäätynyt poskelle, mutta sydäntä lämmitti tuo lapsuuden muisto ja hän lähetti isälle lämpimät kiitokset monesta kauniista lapsuuden joulusta ja muistakin päivistä. Nainen lähti viemään kynttilää isänsä haudalle, tuo nainen olen minä, joka kerran oli pieni ”suhari-tyttö”